Personuppgiftspolicy

Vi vill informera dig om vår policy som beskriver hur vi behandlar personuppgifter och cookies.

Läs mer

Rautaesirippu repesi ja minä sain koiran

Sofi Oksanen. Foto: Balazs Mohai

Vuoden 1989 helmikuussa seisoin Moskovan kauneimman tavaratalon, legendaarisen GUM:in, käytävillä kädessäni muovipussillinen ruplia. Vain vähän aikaisemmin viisiruplainen oli ollut iso raha. Nyt suuria seteleitä oli pussillinen, mutta niille ei ollut käyttöä. Löysin valkoisen pitsilierihatun, Leninin päitä. Muuten hyllyt olivat tyhjät, käytävillä merkillisen väljää. 1890-luvulla rakennettu GUM oli aikaisemmin tunnettu Neuvostoliiton ostosparatiisina, jossa tavarapula ei näkynyt. Sieltä äitini oli hankkinut nuorempana muodikkaimmat kenkänsä.

Detta är en kulturartikel, där skribenter kan uttrycka personliga åsikter och göra bedömningar av konstnärliga verk.

Saman vuoden marraskuussa murtui Berliinin muuri ja se uutisoitiin myös Neuvosto-Viron televisiossa sen salli Mihail Gorbatshovin ajama avoimuuspolitiikka, glasnost. Myös Viron rautaesirippu oli alkanut rakoilla. Edellisenä vuonna Viron SNT:n korkein neuvosto oli antanut julistuksen Viron itsemääräämisoikeudesta. Se oli askel eteenpäin. Silti julistus nähtiin perestroika-kommunistien haluna sitoa maa Neuvostoliittoon vain uudella tavalla, ikään kuin etsittäisiin hyväksyttävämpää tapaa pysyä Neuvostoliitossa, kuten virolainen kulttuurin monitoimimies, Enn Soosaar, muisteli. Tarkoitus ei ollut irtautua siitä lopullisesti. Julistuksessa puhuttiin vain Viron sosialistisesta neuvostotasavallasta.

 

Muistan, etten kiinnittänyt asiaan juuri huomiota. Sen sijaan joitakin kuukausia ennen Berliinin muurin murtumista tapahtui jotain merkittävää. Jotain missä muutos oli käsinkosketeltavissa. Isoäitini oli ommellut Viron lipun käsin ja laittoi sen kotinsa seinälle juhannuksena 1989, Neuvosto-Virossa. Otimme kuvan länsikamerallamme, kaikkia itketti. Kirkasvärisessä perhepotretissa pidämme lippua välissämme. Ompelijana työskennellyt serkkuni oli onnistunut hankkimaan kankaat, niistä oli pulaa. Vain vähän aikaa sitten lipun sinimustavalkoinen väriyhdistelmä oli ollut vaarallinen. Virolainen taiteilija Leonard Lapin oli joutunut pannaan käytettyään abstrakteissa teoksissaan näitä kansaa kiihottavia värejä. Nyt minä näin ensimmäistä kertaa Viron lipun omin silmin.

 

 

Tshernobylin aprikoosit

 

Uudelleenitsenäistymiseen johtanut metamorfoosi oli alkanut jo aikaisemmin, perestroika-vuosina jolloin matkustamisen mahdollistavat paperimme saivat kielteisen päätöksen kerta toisensa jälkeen. Kolmeen vuoteen emme saaneet lupaa matkustaa sukulaistemme luokse. Sen sijaan ystävämme Tallinnaan tekemä kutsu meni läpi, isoäidin perustelujen säestämänä. Kävimme salaa sukuloimassa ja myös matka, jonka aikana otimme kuvan lipun kanssa, tehtiin näin. Koska välttelimme julkista liikennettä ja yksityisautoja ei juuri ollut, salamatkat järjestyivät taksilla, jolle maksoimme markoissa. Noina vuosina länsirahan lisäksi arjen sai rullaamaan viina, käypä valuutta. Hiiva oli kadonnut kaupoista heti, kun Gorban kuivana lakina tunnettu alkoholinsäännöstely oli tullut voimaan.

 

Ruoan järjestäminen oli aikaavievää puuhaa, mutta Tshernobylun ydinvoimalaonnettomuuden (1986) jälkeen Virossa oli yhtäkkiä runsaasti ukrainalaisia elintarvikkeita, Virosta vietiin ruokaa Ukrainaan. Heti onnettomuuden jälkeen ydinvoimalaan oli lähetetty töihin miehiä, jotka eivät olleet tienneet, minne olivat menossa. Tuijotin äimistyneenä, miten Virossa lapset joivat ahnaasti ennen niin harvinaisia herkkuja, ukrainalaisia hedelmämehuja. Kieltäydyin niistä järjestelmällisesti. Sitä ei ymmärretty, se oli epäkohteliasta. En koskenut edes makaroniin, sekin Ukrainasta. Hetkessä, jossa aprikoosi tuoksui herkullisesti, konkretisoitui rautaesiripun merkitys, ja se palautuu yhä mieleeni, kun haistan aprikoosimehun.

 

Siihen mennessä olin kuvitellut, että huolimatta vuosikymmenet jatkuneesta massiivisesta propagandasta, virolaiset tiesivät, miten asiat oikeasti olivat. Kukaan ei uskonut neuvostotelevision valheisiin. Mutta lapsien annettiin juoda ukrainalaisia hedelmämehuja, vaikka samaan aikaan jodi oli jo loppunut apteekeista. Juuri sellaista glasnost oli rautaesiripun takana. Perestroika.

 

Tshernobylin onnettomuudesta seurasivat kuitenkin fosforiittikiistat, jotka toimivat alkusysäyksenä uudelleenitsenäistymiselle. Muutkin ympäristöongelmat nousivat esille, glasnostin vuoksi niistä saattoi puhua avoimemmin. Vuodesta 1970 Virumaan fosforiittikaivoksia oli suunniteltu salassa ja kun asia tuli julki, Neuvosto-Viron johtoa paheksuttiin asian salaamisen vuoksi. Viron televisiota syytettiin nuorison kiihotuksesta, koska se oli haastatellut Moskovan lannoiteteollisuuden ministeriön virkamiestä, Juri Jampoa. Hän kertoi, että fosforiittikaivoksille tuotaisiin yli 20 000 siirtotyöläistä. Tässä vaiheessa Virossa oli pulaa tuteistakin.

 

Stalinin väestönsiirtojen myötä Viron väkiluku oli ehtinyt kasvaa maan fasiliteetteihin nähden kohtuuttomasti, asuntotilanne oli ongelmallinen, samoin ruokatalous. Väestönsiirtoa ei jatkettu vain teollisuuden vuoksi, vaan myös poliittisten syiden: väestö haluttiin venäläistää. Käytännön ongelmista Moskova ei piitannut, vaan vaati yhä virolaista maitoa ja lihaa Moskovaan ja Leningradiin. Viron kasvavalle väestölle jätettiin saparot, pohjavesi oli vaarassa, uimarannat uimakelvottomia. Vaikka fosforiittikaivossuunnitelmien julkitulo ei johtanut yleiskansallisiin protesteihin, se oli alku. Kohta alettiin vaatia myös Molotov-Ribbentrobin sopimuksen avointa käsittelyä. Ennen siitä oli kuiskuteltu vain salaa.

 

 

Tulevatko tankit?

 

Vuonna 1988 perestoikan tukijärjestöksi perustettu Rahvarinne laajeni nopeasti kansanliikkeeksi, johon kuului konsertteja ja satojen tuhansien ihmisten yhteislaulutilaisuuksia. Laulavaan vallankumoukseen liittyi myös venäjänkielistä väestöä, vaikka osa heistä muodosti omat protestiliikkeensä Neuvostoliiton tueksi, ja se väki haukkui kahakoissa virolaisia fasisteiksi, jälleen kerran, koska nämä kehtasivat haluta itsemääräämisoikeutta, viron kielelle virallisen kielen asemaa.

 

Viisikymmentä vuotta Molotov-Ribbentrobin sopimuksen jälkeen, 23.8.1989, kaksi miljoonaa ihmistä muodosti Baltian ketjun, rauhanomaisen demonstraation ihmisketjun muodossa. Se sai maailman huomion, mutta Suomikaan ei antanut avointa tukea Viron itsenäisyyspyrkimyksille, vaan tuki Gorbatshovin perestroikaa. Sitä sanaa kuuli jatkuvasti, niin Suomessa kuin Virossa, jonne veimme valkoista satiinia. Kangaspula nimittäin teki hautajaisjärjestelyistä hankalia. Koska Virossa pidetään hautajaisissa arkku auki, tarvittiin tyynyliinoja, arkkuihin kangasta. Lähetimme isoäidille myös passikuvaksi soveltuvan valokuvan, jota tarvittiin ostokortteihin. Eläkeläisten oli hankala päästä vain kaupungeista löytyviin valokuvaamoihin, ja ilman ostokorttia ei ruokaa enää saanut. Muurin murtuminen merkitsi sosialistisen talouden muuttumista ruokakuponkitaloudeksi.

 

Isoäitini matkalaukku oli aina pakattu, käden ulottuvilla tärkeimmät paperit, rahat, valokuvat ja passi. Valmiina kaiken varalta. Virolaisten usko uudistuksiin oli heikko ja puheissaan Gorbashov sotki Baltian maat keskenään. Lännen apuun ei luotettu. Kun Liettua julisti itsenäisyytensä ensimmäisenä, vuonna 1990, Neuvostoliitto, Saksa ja Ranska painostivat Liettuaa perumaan julistuksensa. Moskova asetti Liettuan taloussaartoon. George Bush kielsi Baltian maita keikuttamasta venettä.

 

Siinä vaiheessa emme enää seuranneet uutisia Suomessa. Lehtiä ostettiin, mutta ne pinottiin hyllyyn lukematta. Emigranttiperheen tuskallisimpiin hetkiin kuuluu vallankumous toisessa kotimaassa, vallankumous jota voi seurata vain etäältä ja jonka lopputulosta ei voi tietää. Kuinka monta kuollutta se vaatisi, jyräisivätkö tankit, laskeutuisiko rautaesirippu jälleen?

 

Moskovan vallankaappauksen pyörteissä kaikki Baltian maat julistautuivat itsenäisiksi vuonna 1991. Tankkien eteneminen estettiin ihmiskilvillä. Baltian maista vain Viro selvisi ilman ihmisuhreja. Se oli ihme.

 

 

Yhtäkkiä vapaus

 

Olin jo lukiossa, kun astuin rajan yli, joka oli ollut olemassa niin kauan kuin muistin. Kuin viivottimella vedetyn rajan toisella puolella kaupunki kasvoi, toisella puolella näkyi tyhjä vyöhyke: neuvostoarmeijan alue. Ei aitaa, ei merkkejä, niitä ei tarvittu. Kukaan ei muutenkaan olisi ylittänyt sitä rajaa.

 

Neuvostojoukot lähtivät Virosta kaksikymmentä vuotta sitten, 31.9.1994, ja tuolloin viimeiset murenet rautaesiripusta oli poistettu. Toinen maailmansota Virossa oli päättynyt. Armeijan hylkäämät rakennukset olivat heikossa kunnossa, sotaväki oli repinyt irti kaiken mahdollisen ja myynyt niin johdot kuin ikkunat. Jotkut armeijan käytössä vanhat kartanot oli poltettu. Mutta armeija oli poissa.

 

Virolainen poloneesini oli tuolloin jo kolmevuotias. Neuvostoliitosta koiria ei tuotu, itsenäisestä Virosta kyllä, ja koiran olimme hankkineet heti, kun se oli ollut mahdollista. Halusin ehdottomasti poloneesin, Virossa yleistä rotua olevan koiran, joka aikaisemmin oli vieraillut Suomessa luonani vain neuvostokalenterin kansikuvakoirana, mutta nyt oikea koira matkusti kanssamme Suomesta Viroon ja ympäri maata noin vain. Vieläpä omalla autolla. Ilman lahjuksia. Ilman KGB:n silmiä.

 

Ennen itsenäisyyttä olin käynyt Viron SNT:ssä vain kaupungeissa, jonne olimme saaneet matkustusluvan, sekä isoäitini luona maalla, jonne virallisia kutsuja ei olisi myönnetty. Matkustaminen oli merkinnyt ympärivuotista järjestelyä, KGB:n silmälläpito Viron-matkoilla oli itsestäänselvyys, samoin puhelinten kuuntelu kummassakin maassa. Ulkovirolaisia pidettiin aina vaaratekijöinä Neuvostoliitolle.

 

Yhtäkkiä ei ollut enää tahoa, jonka mielestä olimme vihollisia omalle maallemme. Yhtäkkiä matkustamiseen tarvittiin vain viisumi, eikä sen saamista tarvinnut enää epäillä, ja yhtäkkiä äitini virolainen puutarha pääsi kukoistamaan. Ennen sen luominen Suomeen oli ollut yksittäisten tammenterhojen ja heikkojen neuvostosiemenien varassa, kaikki salakuljetettuja. Nyt se pääsi kasvamaan toden teolla: kriikuna- ja luumupuita, erilaisia omenalajikkeita, kastanjoita, pioneita, leijonankitoja. Virolaisten lajikkeiden ei oikeastaan pitäisi kasvaa niin pohjoisessa, mutta ne kaikki kukkivat, joka vuosi.

 

Sofi Oksanen

Logga in för att följa

Det är gratis och går snabbt!